Luontoa kunnioittaen

Olemme hiihdelleet Sodankylästä kohti Vuotsoa ja maisemat ovat olleet kovin soisia, laajoja avosoita on riittänyt ja riittänyt. Meitä ihastuttavat metsiköiden kapeat Siperian-kuuset, joita myös kynttiläkuusiksi sanotaan. Niiden taipuisat oksat kestävät pohjoisen painavia lumikuormia katkeamatta.

Tänään näimme myös Sompion luonnonpuiston tuntureita ja huomenna suuntaamme Saariselän maisemiin.

Olemme saaneet tällä pitkällä retkellä lukuisia kohtaamisia ihanien ihmisten kanssa sekä hienoja luontokokemuksia.

Eilen saukko puuhaili purossa ja maakotka lensi matalalla taukopaikan yli, lapintiaiset ja kuukkelit sekä riekkojen äänekkäät pakolennot värittävät näitä nautittavia hiihtopäiviä. Yksi kaveri on ollut seurassamme koko matkan – jänis, peruseläin. Se on selviytyjä kaikissa oloissa ja koko maassa. Sen jälkiä näemme koko ajan, joka paikassa.
Meilläkin on matkakaverina Jänis, tosin se matkustaa pääasiassa nenäkannun ja yskänlääkkeen kanssa samassa pussissa. Lopussa vähän lisää tästä kaverista.

Meidän retki on nyt kestänyt kaksi kuukautta ja olemme pohdintojen kautta tulleet siihen tulokseen, että se on nyt riittävä aika tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Vaikka retki nyt loppuu, niin olemme saaneet siltä huimia kokemuksia ja se on tarjonnut meille mielenkiintoisia yllätyksiä joka päivä.

Seuraamme tiiviisti ohjeistuksia ja päätös keskeyttämisestä oli lopulta helppo. Metsähallitus kehotti tiedotteessaan 23.3.2020 välttämään pitkiä maastoretkiä sekä retkiä kauas maastoon. Meidänkin loppumatka olisi ollut juuri sellainen kolmeviikkoinen retki.

Metsähallituksen ohje on, että kaikkien tulee seurata Suomen hallituksen antamia matkustusohjeita ja – määräyksiä ja toimia niiden mukaan. Näin mekin toimimme ja toivomme sitä muiltakin retkeilijöiltä.

Olemme vielä perjantaihin asti liikkeellä maastossa ja sen jälkeen kotimatkalla. Päivittelemme blogia jatkossa ja kokoamme vähän ajatuksia – pysykää linjalla.

Jaksamista teille kaikille ja kiitokset taas mukanaolosta reissussamme.

Jänis

Mukana matkassa on myös ystävämme Jänis (Lepus timidus). Se on ihka oikea metsäjänis, ei pellonreunojen kasvattina tunnettu sukulaisensa Rusakko. Jänis loikkasi matkaamme Arktisen museo Nanoqin tiskiltä, jossa oli vain odotellut sopivaa reissukaveria, kaltaistansa peruskulkijaa.

Jänis on siitä mukava eläin, että se viihtyy metsissä ympäri vuoden ja on sopeutunut sinne niin pitkälle, että karvakin vaihtuu talvella maaston väriseksi, siihen me emme vielä yllä. Nykyjänikset viihtyvät kyllä vähän kulturellimmissakin maisemissa ja vaatimukset kotonurkista eivät ole kovinkaan tarkkoja. Perustyypit ovat kuitenkin metsien Jäniksiä.

Jänishän on tuollainen melko pitkä elukka, jopa 60 cm ja painoa on kaikennäköisellä risu-, varpu- ja puunkuorieväillä kertynyt muutaman kilon verran, joskus viisikin kiloa! Onkin hyvä, että sillä on tuollaiset lumikengiksi levitettävät takajalat, muuten voisi vain korvien mustat kärjet vilkkua lumihangessa loikkiessa. Lumia sekin odottelee, kun tuo väritys ei ole mikään turvaväri lumettomissa mettissä – vähän huolestuttaa sen kaunis ja näyttävä talviasu näinä kuuluisina ilmastonmuutoksen aikoina.

Jänis on sellainen koko Suomen eläjä ja voi tehdä pitkiäkin vaelluksia, sillä se varmaan meidänkin matkaan itsensä järjesti. Jänis kyllä makoilee päivät, mukavan kevyesti turvallisessa suojapaikassaan varustekassissa, säästelen voimia yöjuoksuille, yöeläin kun on. Talviunille ei Jänis taivu, käpälät vievät kesät talvet.

Toivottavasti matkaseuralaisemme pysyy mukana silloinkin, kun luonto alkaa polttamaan käpälien alla. Yöjuoksut kiihtyvät siinä helmikuulla ja jatkuvat elokuuhun asti! Silloin on kyllä vaarana, että alkaa oma laji kiinnostaa enemmän kuin tällaisten perusnaisten retkeilyt. Luonto vie kovaa muutaman kerran vuodessa ja varmaan moni pitkäkorva jää kaipaamaan pietarsaarelaista kulkijaa.

On se Jäniksen elämä vaihtelevaa ja vaarallista. Hyvälihaisena se on monille mieluisa kaveri, jota ei kaverille jätetä. Me kaksijalkaiset kulkijat verotamme kantaa aika raskaalla kädellä vuosittain ja kyllä sille on ottajia siellä omissa metsäpiireissäkin. Onneksi Jänis on vikkelä jaloistaan ja voi pinkaista reilua kuuttakymppiäkin, kun paikat käyvät ahtaaksi. Tarpeen vaatiessa se ottaa kengurumaisen otteen eli alkaa potkia ja nyrkkeillä henkensä pitimiksi ja onpa sen kuultu ahdisteltuna kiljuvankin. Toivottavasti kaikki sujuu kuitenkin ilman erimielisyyksiä ja turhaa kirkumista, hiljakseen vaan hiihdellään.

Tässäpä meillä oiva erätoveri!